Ihmettelen ihmiselimistön ihmeellisyyksiä – ihme nro 1 – umpilisäke

Vastapainona suosituille terveyssatiireilleni otan nyt kaikki biologin taitoni käyttöön ja käyn teidän kanssanne läpi yksi kerrallaan ihmiselimistön ihmeellisyyksiä. Tänään on käsittelyssä umpilisäke (tai umpisuoli).

 

Umpilisäke – ihan turhako?

Nuorena biologina sain oppia, että umpilisäke (”umpisuoli”) on aika turha ihmiselimistön osa. Jos ihminen joutui mahaleikkaukseen, häneltä saatettiin rutiinitoimenpiteenä poistaa umpilisäke. Turhaan se siinä kökötti paksusuolen alkupäässä ja peijakas vieköön tulehtui kovin herkästi. Ei muuta kuin pois vaan!

Nyt on ihan toinen ääni kellossa. Umpilisäke onkin uusimman tiedon mukaan hyödyllinen ja sen poistamista pitäisi tarkkaan harkita. Ainakin jos se pysyy oireettomana, sitä ei otollisenkaan tilaisuuden tullen saisi kirurgi pois sipaista.

Umpilisäkkeen on tiedetty koostuvan imusolmukkeiden kaltaisesta kudoksesta, jossa on paljon valkoisia verisoluja. Valkosolut ovat tärkeitä infektioiden ehkäisijöitä. Tämä on johtanut siihen, että jotkut tutkijat antavat arvoa umpilisäkkeelle juuri tästä syystä. Tärkeänä syynä umpilisäkkeen julistamisessa turhaksi lienee se seikka, että tällä lisäkkeellä ei ole ruoansulatuksen kanssa mitään tekemistä. Anatomian tutkijat olettivat, että suolistosta roikkuva outo lisäke on vain muisto ihmisen kehitysbiologisesta menneisyydestä, jolloin sitä oli tarvittu ruoansulatuksessa.

Terveysälykkäät tutkijat ovat sitä mieltä, että umpilisäke voi toimia suoliston ”hyvän” bakteerikannan turvapaikkana. Antibioottikuurin tai rankan sairastelun jälkeen hyvä bakteerikanta saattaa kokea täystuhon ja kestää kauan ennen kuin bakteerikanta suolistossa taas tulee terveelle ihmiselle sopivaksi. Bakteerikannan on siis hyvä olla ”turvassa” umpilisäkkeessä, mistä se voi levittäytyä suolistoon antibioottien (tms. lääkkeen tai toiminnan) aiheuttaman tuhon jälkiä korjaamaan. Suolistoon voi myös päästä ”pahoja” bakteereja, jotka tekevät tuhoa ”hyville” bakteereille. Tällaiseenkin tilanteeseen on hyvä, että elimistössä on varastossa hyviä bakteereja, mistä ne pääsevät jälleen levittäytymään, kun ”pahojen” pikku pirulaisten tihutyöt on ohi.

Tukea umpilisäkkeen hyödyllisyydelle löytyy myös tarkasteltaessa muiden nisäkkäiden anatomiaa. Tutkijat ovat ihmisten ja apinoiden lisäksi löytäneet umpisuolen lisäkkeineen kaikkiaan noin viideltäkymmeneltä nisäkkäältä. Monet näistä eläinlajeista ovat kehittyneet evoluutiohistorian aikana erillään toisistaan, joten umpisuoli on itsenäinen tapahtuma eläinlajien kehityskulussa. Mielenkiintoista on pohtia, miksi kaikilla eläimillä ei ole umpilisäkettä?

Kerrotaan, että Charles Darwin pohti umpisuolen merkitystä apinoille ja löydettyään siitä bakteereja, hän otaksui bakteereilla ja umpisuolella olevan jotain tekemistä apinoiden ravinnon kanssa. Hän vei ajattelun siihen suuntaan, että niin kauan kuin apinat söivät sitkeää lehtiravintoa, ne tarvitsivat aktiivisen ja kookkaan umpisuolen. Kun apinat siirtyivät helpommin sulavaan hedelmäravintoon, umpisuoli muuttui tarpeettomaksi ja surkastui.

Umpilisäke on tunnettu jo pitkään. Terveysoppineet Egyptissä (noin 500 vuotta eaa.) ja antiikin Kreikassa tunsivat umpilisäkkeen anatomian. Joitakin selostuksia on papyrukselle pistetty sellaisista taudeista, jotka ovat mahdollisesti johtuneet umpilisäkkeen tulehduksesta. Lääketieteen isä Hippokrates (noin 460–377 eaa.) oli havainnut, että suoliston märkimisestä aiheutui pitkäaikaisia kipuja ja sisäisten märkäpesäkkeiden puhkeaminen (kuten esim. umpilisäkkeen) johti paheneviin kipuihin, oksennuksiin ja tajuttomuuteen. Muitakin varhaisia kuvauksia löytyy umpilisäkkeestä.

Yleisnero Leonardo da Vinci piirsi umpilisäkkeen vuonna 1492 ja kuvaus tästä elimestä siirtyi myös Andreas Vesaliuksen anatomian teokseen vuonna 1543 ja Gabriele Falloppion vastaavaan opukseen vuonna 1561. Falloppio vertasi umpilisäkettä muotonsa perusteella matoon. Ranskalaiskirurgi Ambroise Paré käytti vuonna 1582 umpilisäkkeestä nimeä apophysis (=jatke). Sveitsiläinen anatomian taitaja Gaspar Bauhin puolestaan antoi umpilisäkkeelle vuonna 1597 nimen appendix lumbricum. Nykyisen nimen Appendix vermiformis umpilisäkkeelle antoi Philippe Verheyen vuonna 1710.

Umpilisäkkeen tulehduksen aiheuttama paha inflammaatio oli usein kuolemaan johtava tauti, ja lääkärit pyrkivät osaltaan tekemään jotakin potilaitten pelastamiseksi. He yrittivät kirurgisin toimenpitein tyhjentää vatsaontelosta sinne vatsakalvontulehduksen seurauksena kertynyttä märkää, kuten esimerkiksi August Gottlieb Richter vuonna 1792 Wienissä.

Useimmiten märän poistamiseen käytettiin vatsanpeitteiden puhkaisua. Tämä vaarallinen toimenpide osattiin ottaa huomioon sen jälkeen kun saksalaisen Johann Lieberkühnin kokeet koirilla osattiin arvioida uudessa valossa. Hän oli nimittäin jo vuonna 1739 osoittanut eläinkokeissa, että umpilisäkkeen tulehduksessa usein syntyvä vakava vatsakalvontulehdus johtui siitä, että umpilisäkkeestä purkautui vatsaonteloon ulostetta. Koirat elivät tuskin päivääkään, kun hän oli aiheuttanut niille keinotekoisesti umpilisäkkeen puhkeamisen.

Nykyään umpilisäkkeen diagnosoinnissakäytetään ns. McBurneyn pistettä. Tämä piste löytyy ihmisen vatsan oikella puolella. Sen sijainti ihmisellä vastaa yleensä umpisuolen sijaintia lisäkkeineen. Voimakas aristus tätä kohtaa painettaessa on usein umpilisäkkeen tulehduksen oire. Nimensä piste on saanut amerikkalaisen lääkärin Charles McBurneyn (1845–1913) mukaan. Kolmanneksella potilaista taudinkuva on epätyypillinen ja umpilisäkkeen poikkeava sijainti voi aiheuttaa kivun muuallekin kuin oikealle alavatsaan

Ensimmäinen raportoitu umpilisäkkeen poisto tapahtui 1735. Sen teki ilman puudutusta brittiläinen sotilaslääkäri Amyan. Suomessa tehdään nykyään noin 10 000 umpilisäkkeen kirurgista poistoa. Turhaan sitä ei siis nykytiedon mukaan pitäisi poistaa.

Onko sinun umpilisäkkeesi poistettu?

Lue lisää:

Bollinger RR, Barbas AS, Bush EL, Lin SS, Parker W. Biofilms in the large bowel suggest an apparent function of the human vermiform appendix. J Theor Biol 249 (4): 826–831, 2007

Forsius A. Umpilisäkkeen tulehduksen historiaa, 2006

Smith HF, Fisher RE, Everett ML, Thomas AD, Bollinger RR., Parker W. Comparative anatomy and phylogenetic distribution of the mammalian cecal appendix”. J Evol Biol 22 (10): 1984–1999, 2009

Smith HF, Parker W, Kotzéd SH, Laurine M. Multiple independent appearances of the cecal appendix in mammalian evolution and an investigation of related ecological and anatomical factors. Comptes Rendus Palevol 12 (6): 339–354, 2013

Van de Graaf. Human Anatomy. McGraw Hill Higher Education, 6th edition, 2001