Toivon vajetta paikkaa maailmalla sairaanhoitaja Muma

Tänään julkaistiin uusi kiinnostava kirja. Suomessa korjataan kestävyysvajetta, ehkä myös ymmärrysvajetta. Onneksi maailmalla kiertää suomalainen sairaanhoitaja Päivi. Hän paikkaa ansiokkaasti sitä ammottavaa toivon vajetta, joka näkyy kriisien ja konfliktien keskellä.

Päivi Hieta (ent. Muma)

Toivon antaminen on kriisityön ydin. Ilman toivoa on vaara, että luovutamme liian helposti. Elämänhalu tulee toivosta, siitä, että on tulossa jotain parempaa kuin tämä nykyhetki.

Näin sanoo Päivi Hieta (ent. Muma) tänään julkistetussa kirjassaan Sairaanhoitaja Muma: Päivityksiä Kellokoski – Liberia. Päivi on sairaanhoitaja, psykoterapeutti, terveystieteiden maisteri, Florence Nightingale -mitalisti, kolmen lapsen äiti, hän valmensi Nicaraguan yleisurheilujoukkuetta Barcelonan olympialaisissa vuonna 1992 ja hänellä on musta vyö taekwondossa sekä harrastaa zumbaa.

Päivi on kiertänyt maailman kriisikohteita Nicaraguasta Gazaan, Sri Lankasta Liberiaan. Tehnyt aamuöisiä kotikäyntejä, vastannut itsetuhoisiin puheluihin, vetänyt terapiaistuntoja ihmiskaupan uhreille ja tukenut tsunamin kokeneita. Parhaillaan hän on Pelastakaa Lapset ry:n työkomennuksella Libanonisssa koordinoimassa terveyspalveluja Syyrian pakolaisille.

Kädessäni oleva kirja on ainutlaatuinen retki sairaanhoitajan arkeen. Haluan lukijoitteni kanssa jakaa kirjan antia siinä toivossa, että sinäkin innostut ahmimaan kirjaa.

Koen valtavaa rikkautta ja nöyryyttä saadessani aloittaa kerta toisensa jälkeen työt uuden edessä.

Päivi Hieta on kävelevä esimerkki elinikäisestä oppimisesta. Se pitää hänen omien sanojensa mukaan dementian loitolla. Hän sanoo viiden vuoden ajan riittävän homman saamiseksi haltuun, antamaan siihen oman panoksensa ja osaamisensa. Sitten Päivi menee eteenpäin. Eläkevirat ja mitalit vuosikausien palvelusta unohdetaan, jotta saadaan uusia kokemuksia. Koko ajan on paljon opittavaa, monia mielenkiintoisia työpaikkoja, tehtäviä ja koulutuksia.

Viisikymppisenä Päivi huomasi, että ei enää ehdi tehdä kaikkea, mikä kiinnostaisi, vaan olisi valittava, mikä on kaikkein mielenkiintoisinta.

Olen oppinut tekemään valintoja ja nopeita päätöksiä. Perheenjäsenten kanssa on kyllä keskusteltu paljon ja hartaasti työstä, joka vie äidin, välillä miehen ja lapsetkin, maailman eri kolkkiin.

Kirjassa on kohta, joka pysäyttää miettimään elämän raadollisuutta. Päivi on Pohjois-Gazan Jabaliassa. Joka päivä siellä pommitetaan. Maassa savuaa fosforipommi ja Päivin seurue melkein astuu sen päälle. Kaikki on pommitettu maan tasalle. Koulut, asuintalot, klinikatkin. Päivi rämpii klinikan raunioissa ottamassa kuvia, sairaskertomusten palaset lentelevät jaloissa. Mitään ei ole jäljellä – paitsi toivo paremmasta.

Päivi kuulee suunnitelmasta perustaa seuraavan kadunkulman varteen uusi klinikka. Katsotaan tiloja yhdessä. Saako olla rauhassa pommeilta?

Poistuessaan Pohjois-Gazasta Päivi ei vie mitään mukanaan, ei kameraa, tietokone on tyhjä, tullissa ei ole mitään tarkistettavaa. Kuitenkin Päivi vie mennessään sairaanhoitajan arvokkaimman lastin: Kukaan ei voi ottaa häneltä pois hänen ajatuksiaan ja kokemuksiaan. Ne ovat hänessä, kuten tämäkin kokemus rajanylityspaikalla:

Astun sisään huoneeseen ja kauhistun, huoneessa ei ole lattiaa lainkaan, vain verkkoa ja iso kuoppa alla. Täällä en ole ennen ollutkaan. Kävelen verkon päällä lasi-ikkunan eteen. Tuntuu hirveältä ajatella allani olevaa kuoppaa. Lasin takana on tyttösotilas joka huutaa mikrofoniin käskyn nostaa paitani ylös. Nostelen paitaa ja näytän housuni. Tyttö neuvottelee mikin välityksellä yläkerran lasi-ikkunaan ja sieltä annetaan hänelle ohjeita, en kuule mitä he puhuvat. Katselen huonetta ja säikähdän uudelleen, siellä on vauvan sänky ja siinä patja ja tyyny. Tänne siis tulevat äidit ja vauvat riisuttavaksi, olen kuullut siitä naisilta. Pelottelua ja nöyryytystä. Minuakin pelottaa, mutta en anna sen näkyä, olen taas kuin elokuvassa.

Kirja kertoo sairaanhoitajana työskentelevän 55-vuotiaan Päivi Hiedan tähänastisesta urasta koskettavasti ja aidosti. Päivi ei ota kantaa politiikkaan, sotaan, yhteiskuntajärjestelmiin, uskontoihin eikä hallitusmuotoihin. Ihmisten tarpeet ja hyvinvointi ovat niitä asioita, joihin hän fokusoi työssään, ja siihen hän käyttää aikansa.

Uran huipulla urheilullisesti Päivi oli Liberiassa. Koko Liberiassa olonsa ajan hän harrasti taekwondoa paikallisessa seurassa Samuel Kayon kansainvälisellä jalkapallokentällä. Hän treenasi säännöllisesti kahden vuoden ajan. Paikallisen seuran mustan vyön opettaja oli kansainvälistä huipputasoa. Kun Päivi ahkeran treenaamisen jälkeen saa mustan vyön, hän kumartaa opettajansa edessä maahan asti ja on oikein kiitollinen. Käsi on kärsinyt kolhuja, koska lautaa rikkoessaan vyökokeessa, se vähän kolahti, mutta laudat menivät oikeaoppisesti rikki niin potkuissa kuin lyönneissäkin.

Nicaraguassa Päivi yllättäen huomaa olevansa yleisurheiluvalmentaja! Espanjalainen järjestö oli lahjoittanut nicaragualaisille vammaisurheilijoille 20 kisamatkaa Barcelonan paralympialaisiin. Sattumoisin Nicaraguassa ei tuohon aikaan kukaan muu harrastanut yleisurheilua kuin Päivin valmentama ryhmä ja niin heidät valittiin edustamaan maata olympialaisissa. Kakkosvalmentajaksi muuten pestattiin Itä-Saksassa aikoinaan opiskellut voimistelunopettaja.

Matka Barcelonaan oli ikimuistoinen. Lapset olivat ensimmäistä kertaa lentokoneessa, poissa kotoa ja ulkomailla. Menestys kisoissa oli odotettua parempi. Mauricio yltää keihäänheitossa finaaliin asti! Lapset ihmettelivät tapaamiansa suomalaisia olympiaurheilijoita. Ihmettelivät isoja, vaaleita suomalaisia. Takaisinpaluu tapahtui Nicaraguan urheiluministeriössä ja joukkueesta tehtiin lehtijuttuja. Nuoret olivat niissä hyvin esillä ja heidän kykyjään suitsutettiin. Vammaiset lapset ymmärsivät ensimmäistä kertaa, että he voivat osata kaikkea sitä, mitä muutkin ihmiset. Harjoittelu teki mestarin.

Lopuksi:

Kiertelen Phnom Penhissä ja menen katsomaan myös katua, jonka varrella tytöt myyvät itseään. Sitä ei voi uskoa todeksi ennen kuin näkee. Siellä näen lukuisia samanlaisia naisia kuin keskusteluryhmässämme. Olosuhteet lautahökkeleissä joen varrella moskiittojen syötävänä ovat ala-arvoiset. Toivoisin jokaisen heistä pakenevan. Monet heistä ovat jo sairaita ja kaikki luultavasti perheidensä hylkäämiä, eivätkä he enää kadulla työskentelyn jälkeen pääse naimisiin. Buddhalaisina he voivat toivoa uutta elämää jossain toisessa olomuodossa.

 

Mainokset

5 kommenttia artikkeliin ”Toivon vajetta paikkaa maailmalla sairaanhoitaja Muma

  1. Varmasti mielenkiintoinen kirja. Pitää ostaa ja lukea.

    Mielenkiintoisia yhtymäkohtia löytynee jokaisen elämään, mutta erityisesti pari asiaa kiinnitti oman huomioni:

    ”Eläkevirat ja mitalit vuosikausien palvelusta unohdetaan, jotta saadaan uusia kokemuksia.”

    Tätä jokaisen kannattaa pohtia mielessään.

    Meistä ei jää jälkeemme muuta kuin muistot.

    Mistä ammateista jää hyvät muistot muille ihmisille?

    – Jos teen lapselle leikkimökin, muistaa lapsi leikkimökin koko elämänsä ajan.
    – Jos pelastan ihmisen kuolemalta, muistaa hän minut lopun elämänsä.
    – Jos olen THL:n tutkija ja väitän voin tappavan, monelleko jää minusta hyvä muisto?
    – Entä poliitikot? Millainen muisto heistä jää?

    SA-Int osasi aikoinaan kiteyttää asian moinoksissaan ”tee asioita joilla on merkitystä”.

    ”Vammaiset lapset ymmärsivät ensimmäistä kertaa, että he voivat osata kaikkea sitä, mitä muutkin ihmiset. Harjoittelu teki mestarin.”

    Tässä meillä ns. terveillä on vielä oppimista.

    Ihmisistä pitäisi löytää ne hyvät puolet, eikä etsiä huonoja puolia. Oli kyse sitten sisäisistä tai ulkoisista asioista. Esimerkkinä vaikkapa savantit ihmiset, kuten Daniel Tammet http://fi.wikipedia.org/wiki/Daniel_Tammet

    Väitän, että kehittämällä asioita ns. vammaisten ehdoilla, voimme löytää kaikkia hyödyntäviä ratkaisuja. Nykyisin kehitämme asioita, jotka sopivat massamarkkinoille, mutta viekö massoille tarkoitettu kehitys asioita meitä oikeaan suuntaan?

    Tykkää

  2. Tosi kova rouva, muilta kun menee vähintään 10 vuotta taek wondon mustan vyön saavuttamiseen, ja pitää kilpailla todella ahkerasti ! Tämä rouva on saanut kaikki 2 vuodessa, siinä on vedetty kilpailuja päivittäin ja lisäksi pari treeniä päivässä. Siis 730 treeniä vuodessa + lukematon määrä kilpailuja päälle !
    WAU

    Tykkää

  3. Parahin ”temme tihilys”, olen täysin kirjan antaman tiedon varassa mustan vyön suhteen. Kirjasta löysin vielä kuvan Päivistä treenaamassa Kambodzassa taekwondoa. Lienee kymmenien vuosien urakka ollut tuo taekwondon harrastaminen. Liberiassa jatkettu taekwondon harrastaminen sitten toi tuon mustan vyön lopullisesti. En tunne tuota pientä yksityiskohtaa tämän tarkemmin.

    Riittikö tämä?

    Tykkää

  4. Ystävällisenä täsmennyksenä ”temme tihilys” seuraavaa; Muman toiminta taekwondon parissa ei suinkaan ole ollut kahden vuoden rupeama, vaan eri maissa ja eri seuroissa mahdollisuuksien mukaan toteutettu pitkäaikainen harrastus, joka kulminoitui mustaan vyöhön Liberian komennuksella. Kiitos kannanotosta aiheeseen.

    Tykkää

  5. Eikö tuo itsensä myyminen olekaan Aasian tytöille toiveammatti ja mahdollisuus parempaan elämään niin kuin moni mies väittää? Thaimaastahan esim. on tehty kirja nimeltä Miesten paratiisi (Annika ja Annabella Åsvik) joka vahvistaa väitteet naisten unelma-ammatista.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s